"Onko se lakki todella päässäni?"

"Onko se lakki todella päässäni?"

Kuinka moni on uhannut polttaa saksan kieliopin tai matematiikan kirjat koulunpenkiltä päästyään? Käsi ylös! Entä kuinka moni tunnustaa kutsuneensa kokeiden tarkistajia vähemmän mairittelevilla nimillä tai kyseenalaistaneensa koko sensorikunnan ammattitaidon? Ja toisaalta, kuinka moni muistaa sen vapauden ja lämmön, joka toukokuussa kupli juuri päähän painetun ylioppilaslakin alla?

Parhaimmillaan ylioppilaaksi pääseminen on järjen voitto ja tunteiden juhla, jossa jännitys (suoranainen tuska) ja odotus (piinaava epätietoisuus) vaihtuvat ylpeydeksi hyvin tehdystä työstä.

Lakin saamiseen liittyviä tuntoja on kuvannut teoksessaan Nuoruuden maa kirjailija, suomentaja ja tutkija Tyyni Tuulio (o.s. Haapanen). Tuulio suoritti ylioppilastutkinnon ennen Suomen itsenäistymistä, jolloin kokeisiin kuului vielä suullinen kuulustelu ja tuloksia mentiin kuulemaan Helsingin yliopiston juhlasaliin. Vaikka tutkinnon rakenne on sadassa vuodessa ehtinyt monesti muuttua, tunnelma on edelleen tunnistettava.

”Ja nyt minun täytyy kertoa tuosta elämäni kenties ihanimmasta kokemuksesta, ylioppilaaksi-tulosta”, kirjoitan Hannalle, joka vaasalaisena sai lakkinsa myöhemmin kuin me helsinkiläiset. ”Paras alottaa siitä hetkestä, jolloin pitkänä mustana, arkana jonona meidän luokka astui yliopiston kansliaan, jonka seiniltä kaikki vanhat piispat katselivat, ja jossa pöydän päässä istui yliopiston rehtori harmaana ja kunnianarvoisena. Ilmoittautumien sujui hyvin, rehtori oli ystävällinen ja kiitti luokkaamme onnistumisista kirjoituksissa. Illalla tultiin kuulemaan tenttijärjestystä, ja jo seuraavana päivänä oli ensimmäinen tentti, uskonnon. Tentti oli vallan vaaraton. Professori Stenji, vanha ukko, kysyi meiltä lempiaineestaan, kasteesta, melkein koko ajan. Kysyi muun muassa: Voiko neiti Haapanen sanoa kirkkokunnan, jolla on enemmän kuin kaksi sakramenttia? Toinen oli matematiikka – myöskin vaaraton. (Olin luvannut pyhästi polttaa geometriani kohta kun olin tullut ylioppilaaksi, mutta kävi sääliksi enkä hennonnutkaan.) Kielitentistä selviydyimme myös koko hyvin – ranska, saksa ja englanti tentittiin yhdessä, mutta pahin oli historia. Meillä oli se viimeisenä lauantaina ½ 2. Crohns, ivallinen, ilkeä, nauttii piinatessaan, kysyy ihan sikin sokin kaikista ajoista, mutta ei sentään näytä antavan prolongeja, sillä meidän sakissa muutamat tytöt puhuivat pöyristyttäviä tyhmyyksiä, mutta läpi menivät.”

En yritä kuvailla Hannalle, miltä tuntui istahtaa Hakaniemen torilla raitiovaunuun – se taisi olla kesävaunu, tuo Kukan päivä oli harvinaisen kaunis ja lämmin – ja ajaa yliopistoa kohti lakkia hakemaan. Nikolainkadun (Snellmaninkadun) mäessä vaunu tuntui laulavan

                             Ja mun on kuin mun murheeni onnea ois.

En tiedä onko tuota Koskenniemen runoa sävelletty, luultavasti tämä säe soi omalla melodiallani. Mutta Hannalle vakuutan että se hetki on kauhea, jolloin oli kokoonnuttu yliopistolle kuulemaan tuomio. ”Tytöt ja pojat seisovat vapisten, toiset punaisina, toiset kalpeina, mikä pelkää prolongeja itselleen, mikä ystävilleen, ja järkähtämättömänä kaikuu tuomarin ääni.”

Ikkunasta näki torille, jonne ihmisiä kertyi kukkatötteröitä käsissään. Se tuntui melkein kaamealta. ”No, meiltä ainakin kaikki pääsivät. Ja sitte rynnätään vestibyyleihin, joissa lakit odottavat.”

”Alas portaita yläkerroksesta, oven eteen odottamaan, ovi aukeaa ja…ja…ulkona odottaa koko maailman ihanuus, ruusuja sataa, eläköönhuudot kaikuvat. Me olemme illan sankareita.”

Tuulio, Tyyni (1967) Nuoruuden maa. Porvoo : WSOY.

Kuva: Helsingin yliopistomuseo.