Ihminen, jolla on järkeä päässä, tietää monia asioita. Hän tietää esimerkiksi, että Kuu kiertää Maata ja että Maa kiertää Aurinkoa. Tyhmä taas ei tiedä.

Koska tyhmyys on sitä, ettei tiedä, se ei vie tilaa päästä. Jos sinulla vastaavasti ei ole akvaariota, et tarvitse sille tilaa huoneessasi.

Koska tyhmyys ei vie tilaa, sitä mahtuu aina päähän, vaikka siellä olisi kuinka paljon järkeä. Yksikään ihminen ei tiedä kaikkea, minkä takia jokainen on tyhmä jossakin asiassa.

Timoteus Tast (HS Tiede 11.12.) esitti lasten tiedekysymyksen: Voiko päässä olla niin paljon järkeä, ettei sinne mahdu ollenkaan tyhmyyttä? Markus Lammenrannan vastaus osoitti, että ilmeisen järkevän lehtorinkin vastaus voi olla tyhmä.

Se, ettei jotain tiedä, ei tee ihmistä tyhmäksi, vaan tietämättömäksi. Tietämättömyys vähenee koulutuksella, järki karttuu iän myötä. Tyhmyyttä maailmasta ei voi poistaa, mutta tietämättömyyttä voi vähentää koulutuksella. Järjen käyttö on sallittua, jopa suotavaa.

Sirkka Koski (HS 12.12.) piti vastaustani 6-vuotiaan Timoteus Tastin tiedekysymykseen ”Voiko päässä olla niin paljon järkeä, ettei sinne mahdu lainkaan tyhmyyttä?” tyhmänä. Hänen mukaansa järki ja tyhmyys eivät liity tiedon määrään.

Sanalla ”järki” voi tarkoittaa useita asioita, mutta ainakin teoreettinen järki on luontevaa ymmärtää kyvyksi (taidoksi, kompetenssiksi) muodostaa järkeviä ja tosia uskomuksia. Järkevät ja todet uskomukset taas ovat tietoa. Teoreettinen järki on siis kykyä tietää. Mitä vaikeammista asioista on kyse, sitä enemmän järkeä tarvitaan.

Tyhmyys taas on tällaisen järjen puutetta ja siis sitä, ettei kykene tietämään. Järkevä siis tietää enemmän kuin tyhmä.

Koski on toki oikeassa siinä, ettei tietämättömyys tee välttämättä tyhmäksi: tietämättömyys voi johtua myös siitä, ettei ole syystä tai toisesta käyttänyt tai pystynyt käyttämään järkeään eli kykyään tietää.

On myös selvää ettei ole olemassa esteettisiä arvoja a priori, vaan arvoja, jotka myöhemmin näkyvät taulun kokonaisuudessa, niissä suhteissa, jotka vallitsevat luomisen tahdon ja tuloksen välillä. Kukaan ei voi mennä sanomaan millaista huomisen maalaustaide tulee olemaan: taulua ei voi arvostella ennen kuin se tehty. Miten tämä suhtautuu moraaliin? Me olemme luomistilanteessa. Emme koskaan puhu taideteoksen sattumanvaraisuudesta. Kun puhumme Picasson maalauksesta, emme sano sen syntyneen sattumalta; ymmärrämme hyvin että se on rakentunut omaan muotoonsa hänen maalatessaan ja että hänen työnsä kokonaisuus liittyy välittömästi ja elimellisesti hänen elämäänsä.

Sama pitää paikkansa moraalista. Taiteen ja moraalin välillä on yhteistä se, että molemmissa tapauksissa olemme tekemisessä luomisen ja keksimisen kanssa. Emme voi päättää a priori mitä meidän on tehtävä.

Lisäaineisto videon käännöksestä:

1) Lapsen yliajamista koskeva kohta: Kohdassa suomennos/ruotsinnos poikkeaa englannista. Liikennesäännöistä poikkeaminen rikkoo lakia, vaikka sen avulla väistettäisiin lasta. Michael Laakasuo on kertonut, että häneltä jäi epähuomiossa kieltosana pois. Käännöksessä asia on korjattu.

2) Videolla olevien lehtiotsikkojen suomennokset/ruotsinnokset

Katkelmissa ryöväri Tajomaru ja samurain vaimo kertovat surman tapahtuneen eri tavoin. Kamera kuvaa välillä itse tapahtumia, välillä oikeudenistuntoa. Lisäksi kuvataan papin, puunhakkaajan ja maatyöläisen käymää keskustelua.

Selvittääksemme, mistä persoonan identiteetti muodostuu, meidän on pohdittava, mitä persoona tarkoittaa. Mielestäni se on ajatteleva, älykäs olento, jolla on järki ja reflektiokyky ja joka tajuaa itsensä itsenään, samana ajattelevana olentona eri aikoina ja eri paikoissa. Se tekee tämän vain tietoisuutensa avulla. Tietoisuutta ei voi erottaa ajattelusta, ja nähdäkseni se on olennainen osa sitä, sillä on mahdotonta kenenkään havaita havaitsematta, että hän todellakin havaitsee. Kun näemme, kuulemme, haistamme, maistamme, tunnemme, pohdimme tai tahdomme mitä tahansa, tiedämme, että teemme niin. Niinpä tämä persoona on aina suhteessa senhetkisiin aistimuksiimme ja havaintoihimme. Tämän nojalla kukin on itselleen se, jota hän
kutsuu itseksi. Tässä tapauksessa jätetään huomiotta, jatkuuko sama itse samassa vai eri substanssissa. Koska tietoisuus seuraa aina ajattelua ja se on se, joka tekee kustakin sen, mitä hän kutsuu itseksi, ja sen nojalla erottaa itsensä kaikista muista, persoonan identiteetti muodostuu yksinomaan tästä, nimittäin rationaalisen olennon samuudesta. Niin pitkälle kuin tätä tietoisuutta voi ulottaa taaksepäin mihin tahansa menneeseen tekoon tai ajatukseen, sinne ulottuu tuon persoonan identiteetti. Se on sama itse nyt kuin mitä se oli silloin, ja tällä samalla itsellä se nyt pohtii sitä ja teki tuon teon.

Voidaan kuitenkin esittää seuraava vastaväite. Oletetaan, että menetän kokonaan muistini joistakin osista elämääni siten, etten voi palauttaa niitä enkä ehkäpä koskaan tule niistä enää tietoiseksi. Enkö kuitenkin ole sama persoona kuin se, joka teki nuo teot ja jolla oli nuo ajatukset, joista olin kerran tietoinen, vaikka olen nyt unohtanut ne? Vastaan tähän, että meidän on otettava huomioon se, mihin sovellamme sanaa ”persoona”. Tässä tapauksessa sovellamme sitä vain tuohon ihmiseen. Jos saman ihmisen oletetaan olevan sama persoona, termin ”minä” oletetaan tässä edustavan myös samaa persoonaa. Jos kuitenkin on mahdollista, että samalla ihmisellä on erillinen, ei-ilmaistavissa oleva tietoisuus eri ajanhetkinä, ei ole epäilystä, että sama ihminen muodostaisi eri persoonat eri ajanhetkinä.

[Locken] opissa tietoisuutta ei ole sekoitettu ainoastaan muistiin vaan, mikä on vielä kummallisempaa, persoonan identiteetti on sekoitettu siihen näyttöön, joka meillä on persoonan identiteetistä.

On aivan totta, että muistoni siitä, että tein sellaisen asian, on näyttöni siitä, että olen se sama persoona, joka teki sen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että herra Locke tarkoitti juuri tätä. Kuitenkin sen sanominen, että minun muistoni siitä, että tein sellaisen asian, tai tietoisuuteni siitä, tekisi minusta sen persoonan, joka teki teon, on käsitykseni mukaan liian karkea järjettömyys kenenkään asian merkitystä pohtivan kannatettavaksi. Tämä merkitsisi sitä, että muistiin tai tietoisuuteen liitettäisiin outo maaginen voima tuottaa objektinsa, vaikka tuon objektin on täytynyt olla olemassa ennen muistia tai tietoisuutta, joka tuotti sen. (käännös: YTL)

Oletetaan, että olen jonkun julman neurokirurgin vankina. Hän pyrkii häiritsemään psyykkistä jatkuvuuttani tekemällä muutoksia aivoihini. Olen tajuissani, kun hän operoi, ja tunnen kipua. Siksi pelkään sitä, mitä tulee tapahtumaan.

Kirurgi kertoo minulle tekevänsä useita asioita aikana, jolloin tunnen kipua. Hän aktivoi ensin joitakin neuroneita, jotka aiheuttavat minulle muistin menetyksen. Menetän yhtäkkiä kaikki muistot elämästäni kivun alkamishetkeen saakka. Antaako tämä minulle vähemmän perusteita pelätä sitä, mitä tulee tapahtumaan? Voinko olettaa, että kun kirurgi vaihtaa tämän kytkimen asentoa, kipuni yhtäkkiä lakkaa? En varmasti voi. Kipu saattaisi vallata mieleni siten, että voisin jopa olla huomaamatta menettäneeni kaikki nuo muistot.

Seuraavaksi kirurgi kertoo minulle, että sinä aikana, kun tunnen kipua, hän myöhemmin kääntää toista kytkintä, joka saa minut uskomaan olevani Napoleon ja antaa minulle selkeitä muistoja Napoleonin elämästä. Voinko olettaa, että tämä saa aikaan kipuni loppumisen? Luonnollinen vastaus on jälleen: ”Ei”. Tämän vastauksen tueksi voimme jälleen olettaa, että kipuni estää minua havaitsemasta mitään. En havaitse alkavani uskoa, että olen Napoleon ja että saan kokonaan uuden joukon selkeitä muistoja. Kun kirurgi kääntää tätä toista kytkintä, tietoisuudessani ei tapahdu mitään muutosta. Muutokset ovat puhtaasti piileviä. Vain se tulee olemaan totta, että jos kipuni loppuisi siten, että voisin ajatella, vastaisin kysymykseen ”Kuka olet?” sanomalla nimen ”Napoleon”. Samoin jos kipuni loppuisi, minulla alkaisi olla harhaanjohtavia ilmeisiä muistoja, kuten se, että tarkastaisin keisarillista vartiostoa tai että itkisin turhautumistani vuoden 1812 katastrofiin. Jos toisen kytkimen kääntäminen aiheuttaisi vain tällaisia muutoksia taipumuksissani, minulla ei olisi mitään syytä odottaa tämän aiheuttavan kipuni päättymisen.

Sitten kirurgi kertoo minulle, että koettelemukseni kuluessa hän myöhemmin kääntää kolmatta kytkintä, joka muuttaa luonnettani niin, että minusta tulee aivan Napoleonin kaltainen. Jälleen kerran minulla ei näytä olevan mitään syytä olettaa kytkimen kääntämisen lopettavan kipuani. Korkeintaan se saattaa tuoda jotakin helpotusta, jos Napoleonin luonne on urheampi kuin omani.